No täytynee tänne hieman kirjoitella välillä muustakin kuin koira-asioista, sillä rintamalla kun on vähän hiljaisempaa eloa tällä hetkellä...ainakin treenien suhteen. Tatzi pyöristyy kovaa vauhtia ja näyttää siis lupaavalta :-). Mutta mitä sitten voi tekevälle sattua ja tällä erää ohjaajalle, ei koiralle. Olen seuraavat 6-8 viikkoa "telineessä" että selkäni pysyy kirjaimellisesti kasassa :-).

 Toinen harrastukseni, jota olen vallankin talviaikaan harjoittanut, on ratsastus ja siinähän sitten sattuu ja tapahtuu, jos niin on sattuakseen. Vallankin tällaiselle sisupussille ja vauhtipäälle. Meikäläinen kun uhmaa luonnon lakeja ja kuvittelee että 60 kilolla pärjää vääntämisessä 600 kiloiselle :-). Maanantain ratsastustunnilla siis vähän väänsin vikuroivan hevosen kanssa ja kaikki näytti onnistuneenkin. Heppa ei saanut mua alas vaikka yritti ja annatin vähän takaisin. Uudemman kerran kun ei mennyt pohje läpi, niin hiukka huomautusta ja jälleen sama "vikurointi" jatkui ja nyt heppa pääsi pukittamaan isosti sellaisessa vauhdissa että menetin tasapainoni. Tässähän ei sitten paljon tarvittu eli heppa lähti alta pois ja minä lensin vauhdilla tantereeseen, sillä seurauksella että tovi meni ennenkuin henki kulki ja pystyin avustuksella nousemaan ylös. Sisupussi luonteella käskin minut punnertaa takaisin selkään (jalkani ei noussut jalustimeen asti) ja eikun jatkamaan. Huomasin kyllä heti että en pysty mitään muuta tekemään kuin kävelemään ja pyysin että minut lasketaan alas (en siis päässyt enää alaskaan). Eikun lääkäriin tutkimuksiin ja todettiin että jaloissa refleksit pelaa ja sisäelimiä ei ilmeisesti ole revennyt eikä isoja murtumia tunnu. Ohjeeksi seurantaa pari päivää ja sitten kuviin jos ei tilanne muutu. Vaikeasti nukutun yön jälkeen (lääkityksestä huolimatta) pääsin aamulla liikenteeseen ja päätin poiketa uudelleen terveyskeskuksessa, sillä selässä tuntui olevan turvotusta. Edellisillan hoitajalle pääsin ja hän soitti samantien edellisen päivän lääkärille, joka määräsi heti röntgeniin. Sieltähän sitä sitten löytyi eli lannerangan ja rintarangan välimaastossa tuntunut kipu (oli asento mikä hyvänsä) osoittautui yhden nikaman luhistumaksi. Samantien konsultaatiota ortopedian kirurgille ja eikun keskussairaalan trauman polille hakemaan tarvittavaa tukea että selkä pysyy koko ajan suorana. Keskussairaalalta tulikin sitten kunnolla takkiin eli 6-8 viikkoa tuen kanssa ja aamulla ei saa nousta edes sängystä ilman tukea eikä illalla mennä sänkyyn ilman tukea. Kun olen makuulla sängyssä (selkä suorana) niin saan poistaa tuen. Autolla ei saa ajaa :-O eikä nostella painavia esineitä ja liikunta tasaista, ei hyppivää, pomppivaa tms. Voi jestas sentään....ajattelin! Mutta ei voi olla kuin tyytyväinen etten makaa halvaantuneena sairaalassa, joten kestän tämän panssarin ympärilläni! Toki on seurailtava ettei jaloissa ala olla puutumista tms. sillä kaikki ei välttämättä näy röntgenissä. Kolmen viikon päästä otetaan uudet röntgenkuvat, jotta nähdään onko nikama lähtenyt nousemaan vai luhistuuko enemmän. Tuen merkitys on nyt suuri sillä jos selkäni ei ole suorassa voi nikama luutua kiilan malliseksi ja se ei tiedä jatkolle hyvää. Kuulemma tästä on ihan mahdollisuus päästä oireettomaksi (mikä ei tällä hetkellä siltä tunnu) ja selkä ei vaivaisi tuon osalta, mutta nyt on vain kerrankin pysähdyttävä :-).  Ehkä siis jatkamme rauhallisesti ja yritän oppia elämään tämän ympärilläni olevani kaverin kanssa. Lupaavasti alkaa siis hoitovapaa :-O...no ei auta kuin pärjätä :-)

Tässä tämä minun "vankila" :-)