Olotila millä tätä voisi kuvailla on sama kuin SM tai MM palkintopallille nousu??!! Kuinka niin?? Olotila on tyhjä ja kyllä sellainen on ollut fiilis, kun on noussut isoissa kisoissa mitaleille. Ensin jännitetään ja suoritetaan, sitten odotetaan tuloksia ja jännitetään. Kun tulokset tulevat tulee tyhjä olo, että siinäkö se sitten on?? Koko uurastus käy mielessä ja olo on tyhjä. Se on sellainen kummallinen olotila . Kuitenkin sitä on onnellinen ja iloinen. Nyt on olotila jälleen tyhjä, mutta surullinen. Edessäni on vielä elämäni vaikein päätös, milloin on aika jättää lopulliset hyvästit rakkaalle kilpakumppanille. Olotilaa ei voi kuvailla muuten kuin tyhjä ja surullinen. Sitä käy läpi koko Tatzin uraa ja treenejä miettien monia asioita. Miksi en tutkituttanut koiraa aiemmin? Tai no tutkitutin, mutta...jääkööt kirjoittamatta. Pohdin monesti meidän kummallisia ongelmia ja mielessä kummitteli ajatus ettei kaikki ole ok. Sitä saa vähän "hullun" leiman kun vie "tervettä" koiraa tutkimuksiin. Tänäänkään ei eläinlääkärissä liikkeissä näkynyt mitään vikaa, vaikka yritin hakea vaivat esille parin päivän rasituksilla. Selkeimmin oireet näin minä itse, mutta välillä tuli sellainen olo että kuvittelen vain kun koiran liikuntaa seurailin. Kunnes tänä keväänä kaikki alkoi näkyä selvemmin ja oikeastaan jo viime vuonna.

 Viime kesänä tuli ensimmäinen kunnon kramppi hakutreeneissä Tending-leirillä. Koiralle otettiin nostatuksia siten että maalimies lähti piilolta juoksemaan palkan kanssa kohti keskilinjaa ja minä roikuin liinassa koiran perässä. Parin tällaisen jälkeen vikalla maalimiehellä ei enää palkka kelvannut ja koira juoksi mun luo (!) alkaen vinkua ja istua. Etujalkoja nosteli ja lihakset kramppasivat. Leirillä jo tutkittiin hierojan ja eläinlääkärin voimin, todeten että lihakset oli jumissa ja liikerata etujaloissa ei kovin hyvä. Päättelin että kuuma keli ja pennut vasta lähteneet, kunto reppas. Syksyllä sitten ennen piirinmestis kisoja hieno hakutreeni ja kisassa viikon päästä ei liikkunut mihinkään...kirjaimellisesti. Tästä pari viikkoa ja upea työskentely fyysisellä radalla. Talven aikana vähemmällä liikunnalla, kun oli mulla tuota mahaa ja oireilua ei näkynyt liiemmin. Keväällä tuli Piitun kanssa juostessa totaalinen floppi. Tatzi juoksi metsästä mun viereen etujalka ylhäällä ja pää alhaalla, selvästi kivuliaana. Mietin jo että miten pääsemme kotiin, kun mulla oli Tinka kantoliinassa ja en voi koiraa kantaa. Luulin oikeasti että koira hajos kunnolla, kun rymistelivät hulluina metsässä. Kotiin päästiin hiljaa kävellen ja koirakin vertyi matkalla. Kotona sanoin Petelle että hajotin Tatzin tuolla lenkillä. Pete oli unohtanut kertoa, että Tatzi oli ontunut jo edellispäivänä pihalla. Ontuminen ei näkynyt, kun lähdimme ja Tatzi oli viisarit kaakossa menoa puhkuen. Tuon lenkin jälkeen pidettiin lepoa toisten koirien kanssa juoksemisessa rankassa maastossa. Viikko sitten oli jälleen muita kovasti juoksevia koiria matkassa ja taas samanlainen kramppi, mutta nyt ei nosteltu jalkoja vaan huojuttiin, kuten vuosi sitten leirillä. Soitin aikaa tutkimuksiin ja halusin ajan vaikka en saanut aikaa ortopedille (ne kesälomat).

 Tänään oli sitten aika ja täytyy sanoa, että saimme hyvän eläinlääkärin. Hän istui lattialla tutkien Tatzia läpikotaisin (ja Tatzihan luonnollisesti nautti tästä kaikesta huomiosta, tykästyi selvästi lääkäriin) ja kuunteli kun kerroin meidän tarinaa ja kaikkea mitä pidin omituisena. Kertaakaan hän ei väheksynyt, vaan oli aidosti mukana. Kertoi myös että valitettavasti jos ei röntgenissä mitään näy, niin eläinlääketieteessä ollaan paljon jäljessä humaani puolen asioista esim. hermokivuista, fibromyalgiasta jne. Olo oli heti sellainen, että nyt olemme ymmärtävissä käsissä ja en ole selittämässä ihmeellisiä oireita. Tosin vaivatkin olivat nyt vähän selvemmät. Liikkeissä ei siis näkynyt mitään kummallista. Eläinlääkäri vähän ihmetteli varsin jäykkiä ranteita. Noutokapulan hidastunut tuominenkin otettiin huomioon ja koiran päätä taivuteltiin. Oikealle taivutuksessa selkeä vaje vasempaan verrattuna. Biceps- jännettä ei aristanut eikä muutenkaan saatu mitään aristusta näkyviin. Varpaitakin käänneltiin. 

 Tatzi rauhoitettiin kevyesti aineella missä on vain 7 vrk:n varoaika ja saatiin sillä kuvattua. Meillähän olisi luonnetesti heinäkuun alussa, mutta täytyy katsoa jääkö Tatzilta väliin (onhan se jo sinne aika vanhakin :-)). Kuvissa sitten alkoi tulla löydöksiä. Selkä oli siisti ja ei muutoksia (siis loppuosa selkää). Kaularangassa sen sijaan kolmen nikaman osalta (muistaakseni tai sitten neljän)oli suttuisuutta eli nivelten pinnat eivät olleet selvärajaiset. Kolmen vuoden takaiset kuvat vertailuun ja siellä oli nikamat selkeät ja siistit. Olkanivelet kuviin ja oikeassa olkanivelessä pieni luupiikki, mitä ei näkynyt aiemmissa kuvissa. Ranteet ja varpaat kuvattiin myös, jolloin vasemmassa ranteessa näkyi nivelkapselissa kalkkeutuma. Ja vanhat kuvat kehiin....hel..ti siellä se näkyi myös, mutta pienempänä. Kalkkeutuma oli siis kasvanut, mutta se olisi pitänyt huomata jo silloin kun ekan kerran olen käyttänyt eturaaja kuvissa hangella juoksemisen jälkeen tapahtuneen ontumisen vuoksi. Kolme vuotta sitten kuvat otettiin erikoislääkärillä.

 Lopputuloksena nyt odotamme ortopedin lausunnon vielä, saan sen parin viikon sisällä. Eläinlääkäri kuitenkin antoi oman lausuntonsa eli kaularangassa oikealla puolen muutoksia, jotka viittaavat kaularangan nikamien pienten nivelpintojen eli fasettinivelten nivelrikkoon. Muualta ranka normaali sivukuvassa. Oikeassa olkanivelessä nivelrikkoon viittava luupiikki sekä vasemmassa ranteessa jo 2006 kuvissa näkynyt, nyt selkeämmin erottuva kalkkeutuma nivelkapselissa. Nyt on vain mielessä, että olisiko voitu tehdä jotain toisin jos ranteessa ollut kalkkeutuma olisi oikeasti huomattu. Se kuitenkin näkyi jopa minun silmääni kun eläinlääkäri sen näytti, miksi sitä ei silloin huomattu? Tosin asennekin oli silloin vähän sellainen, että kun ei koira nyt onnu niin....no, lyödään nyt sitten kortisoni-piikki kun vaiva on varmaan jotain pehmytkudoksiin viittaavaa (kun ei siis muka kuvissa näkynyt mitään). Olisiko oikeasti voitu säästyä nivelrikolta? Onko kalkkeuma aiheuttanut kipua ja liikkuminen toispuoleisesti aiheuttanut oikean puolen muutokset? Näihin tuskin koskaan saan vastausta, mutta kysyn kuitenkin ortopediltä. Tutkinut eläinlääkäri kirjoittikin ylös mun kysymykset, mitä klinikalla tuli mieleen ja saan niihin ortopediltä vastauksen, jos hän pystyy vastaamaan. Nyt on siis parempi odotella vielä lopullista tuomiota. Tosin ei se kaukana ollut, etten saanut sanottua että annetaan pikkukoiran nukkua pois kivuista. Tosiasiahan on se, että koira hajottaa sitten itsensä tuolla metsässä jos sen kanssa ei tehdä mitään. Se on jo huomattu tänä keväänä, kun on treenattu paljon vähemmän. Eikä se ole Tatzin tyyppiselle koiralle oikein että sitä lenkitetään vain hihnassa, sitten hajoaa pää (ehkä kaikilla täällä kotona). Se menee jonkin aikaa, mutta ei pidemmän päälle. Cartrophen-piikki kuuri täytyy nyt vielä katsoa ja mikä vaste siitä saadaan. Voipi olla että jos siihen vastaa hyvin, niin vielä voi jäljellä jonkin kisan kisata. Toki fyssarille täytyy mennä myös, että saa oikeat lihakset tukemaan. Haku on poissuljettu, vetämisen vuoksi. Kuitenkin vaiva on sellainen ettei siitä parane ja parin vuoden sisällä on nivelrikko kehittynyt, joten aikaa voi olla paljon tai sitten vähän, riippuu miten etenee ja vastaako lääkitykseen.

 Olo on siis todellakin tyhjä. Täytyy sanoa, että on viimeisen vuoden aikana tapahtunut. Mun murtunut selkäranka ja Tatzin pennut samaan aikaan, mun raskausajan ultrassa näkyneet poikkeamat ja lääkärin ilmoitus pahoin vammaisesta lapsesta (lapsivesipunktiolla kuitenkin selvisi ettei kromosomihäiriöitä). Kun sain tulokset että kaikki ok, niin samana päivänä autokolarissa (kuitenkin koirat ja me selvittiin ilman vahinkoja, auto lunastukseen), Tinkan vakava keuhkokuume ja pentujen syntymä samaan aikaan. Kun sitten vihdoin huokasin helpotuksesta tämän kevään tautiepidemioista ja pentuhärdellistä, niin sitten tämä. Jotenkin musta tuntuu että lisääntyminen missään muodossa tässä talossa ei ole suotavaa . Johan mulle on joskus sanottu, että et pennuta enää Tatzia kun ensin kuoli ekat pennut synnytyksessä ja toisen kerran jouduin minä onnettomuuteen ja mursin selkänikaman. Nyt sitten lasta vietiin sairaalaan kun jälleen oli pentujen h-hetki tuloillaan (tosin Piitun pentujen). Ehkä ihan oikeasti kasvattaminen ei olekaan tarkoitettu mun hommaksi. Kieltämättä sitä täytyy jälleen miettiä uudelleen.

 Nyt vain yritän sulatella ja nähdä pienen koirani muunakin kuin kipupotilaana (vainoharhaisesti alan sitä miettiä). Mielessä on kuitenkin koko ajan se, että pystyykö tekemään ja mitä, kun ei nämä karvaiset kaverit osaa kertoa. Toivottamalta tuntuu, mutta ehkä vielä nousemme voittajina tästäkin suosta. Se onko loppuratkaisu minkälainen, jää vielä nähtäväksi. Palaan jälleen kun saan ortopedin lausunnon.