Päätin siis lähteä janoja treenaamaan ja muuta avustajaa en nopeasti matkaan keksinyt mukaan kuin Tuukka-poikani. Poikahan oli heti tomerana mukana, että "joo lähetään leenaa Tattia". Mietin matkalla strategiaa kuinka osaisin Tuukalle selvittää, että sen pitäisi tuoda koira tiettyyn kohtaan kun äiti katoaa metsään ja sitten yrittää viedä se koira takaisin autolle kun äiti antaa merkin. Paikan päällä sitten selitin mahdollisimman selkeästi mitä tehdään ja poika nyökytteli ymmärtäväisesti ja asia tuntui olevan selvä, toki pieni epäilyksen poikanen mulla päässä muhi mutta eikun kokeilemaan. Puin koiralle valjaat autolla ja niin Tuukka jäi pitämään liinasta kiinni kun etenin tietä ja metsään päästyäni ei autolla tapahtunut mitään, joten huusin että tuo Tatzi nyt sille merkille. Olin jättänyt krepin matalalla siihen kohtaa mihin Tuukan pitäisi koira tuoda. No sitten se mun epäilyksen poikanen puhkesi, kun alkoi huuto kuulua "Tatti ei", "Tattiiii" ja lopuksi kauhea parkuminen! Odotin koko ajan milloin koira juoksee mun perässä jälkeä pitkin, mutta mitään ei näkynyt. En nähnyt tielle, enkä janan kohdalla huudellut kun en mitään nähnyt vaan kävelin pienen jäljen ja tulin tielle. Tuukka itkeskelee tiellä ja kuin ihmeen kaupalla Tatzi istuu metsässä odottamassa krepin kohdalla . Kysyin että mitä tapahtui, niin Tuukka itkeä tihrustaa että "Tatti kaatoi mut". Mä vähän arvasin, mutta tätyy kyllä hattua nostaa sitkeälle pojalle kun se koira oikeasti oli siellä missä pitikin. Sitä en tiedä miten tämä tapahtui. Onko Tuukka vain pitänyt liinasta kiinni vaikka on kaatunut ja Tatzi siitä syystä pysähtynyt, mutta silti ihmettelen ettei Tatzi ole vetänyt sitä sinne mistä näki mun menevän metsään. Mun mielestä välillä huuto kuului sieltä pidemmältä aivan kuin koira olisi ollut tulossa mun perään, mutta onko Tuukka saanut tuotua sen takaisin krepille. Tiedä häntä siellä se kuitenkin istui. Mielikuvaa ei nyt ollut muuta kuin että menin metsään. Laitoin siis Tatzin etenemään ja jälki lähti vasemmalle. Eteneminen hyvää ja jäljen otto ok, pieni tarkastus oikealle ja sitten kääntyi oikeaan suuntaan. Olin jättänyt noin parinkymmenen metrin päähän jäljelle lihapullan puolikkaan jolla nyt vahvistin jäljen ottoa ja ihan hyvin meni.

Toisen janan päätin ottaa myös, mutta nyt vain sidoin Tatzin puuhun joten näki mihin menin ja mistä tulin. Jälleen sama makupala homma ja jälki lähti oikealle. Lähetin Tatzin ja sitten tapahtui ihme kömmähdys. Liina lenti jotenkin ihmeellisesti kesken kaiken mun polvitaipeiden ympärille ja ehdin vain ajatella että nyt multa lähtee jalat alta ja koira lentää, mutta ei onneksi. Kyllä se Tatzin menon pysäytti mutta pysyin jaloillani. Tätä nyt olisi kaikkein viimeksi tähän tarvittu, kun vielä ei tuollaisia nykäisyjä tarttis koiraan kohdistua tällä hetkellä. Tatzi kuitenkin jatkoi vähän pahasti mua vilkuillen ja eteni viistosti vasemmalle ottaen jäljestä jo kaukaa hajun ja paineli takajälkeä. Koko homma oli sellaista säheltämistä, että huusin Tatzin pois kokonaan ja aloitettiin alusta. Tuo vain tuntui sillä hetkellä hyvältä ajatukselta, vaikka ei välttämättä kaikissa tilanteissa sitä olekaan. Tässä tapauksessa se oli enemmän kuin hyvä, sillä nyt koiralla oli oikeasti mielikuva missä jälki on. Lähetin uudelleen ja nyt mentiin kovalla vauhdilla luotisuoraan täydellisesti jälki ottaen ja oikeaan suuntaan, josta tulikin sitten se pieni palkka . Kerrankin voi sanoa että kaikesta sähellyksestä oli todellista hyötyä. Tatzi ei edes mitenkään noteerannut tuota nykäisyä kun uudelleen lähti, joten ollaan ilmeisen selvästi päästy kuiville valeraskaudesta kun ei enää niin herkistele kaikkea mitä teen. Nämäkin janatreenit loppu hyvin kaikki hyvin ja ehkä en vielä käytä Tuukkaa apuna tällaisessa, vaikka niin kovin auttelias onkin.